Mä tulin postaamaan teille aiheesta, joka on ollu mielessä joka päivä: Iskä. Mun oma isä, jota ei enään ole. Ei ole ollut kohta enään kahteen vuoteen. Syksyllä tulee 2 vuotta isin kuolemasta. Aika on menny pirun nopeesti, enkä voi käsittää miten tää aika juoksee tätä vauhtia.
Olin jo melkein tottunut ajatukseen, että joudun elämään ilman isää. Olin fine. Sit mä tajusin, että miltä musta tuntuu kattoo, kun ihmiset viettävät aikaa omien isiensä kanssa. Oon tosi onnellinen heidän puolesta, että he saavat vielä viettää aikaa yhdessä. Mut samalla mä oon tosi katkera, koska mä en voi enään viettää aikaa onnellisesti oman isäni kanssa.
Mä en tiedä, mikä oli iskän viimeinen toive. Mut mä olisin halunnut toteuttaa sen. Mä todellakin olisin halunnut toteuttaa isäni viimeisen toiveen. Olisko hän halunnut käydä omalla rannalla, Lapissa vai olisiko iskä vaan halunnut nähdä tyttäriensä kasvavan? Olisin halunnut olla enemmän iskän tukena, kun iskä vietti viimesiä hetkiä sairaalassa. Mä olisin halunnut olla iskän kanssa kahestaan, pitäen toisiemme käsistä kiinni ja halata kovaa. Mä olisin halunnut olla paikalla, kun iskä lähti taivaaseen. Mä olisin halunnut sanoo iskälle vielä viimesen kerran: Mä rakastan sua isi..
Mutta ei. Mulla ei ollu aikaa hyvästeille.
Oon miettinyt syytä, miks just meijän iskän piti lähtee. Luulen, että oon tajunnut sen. Yhden ihmisen täytyi lähteä, jotta uusi ihmisen alku voisi syntyä. Iskän piti lähteä, jotta siskon vauva sai syntyä. Syntyi uusi elämä, uusi alku. It was love at first sight. <3
Oon mahdottoman onnellinen siitä, että mulla on hyviä muistoja lapsuudesta, jossa iskä oli mukana. Mitä kaikkee kivaa me tehtiinkään yhessä. Minä, äiti, iskä ja isosisko. Vitsit kuinka onnellinen lapsuus meillä oli. Näitten muistojen avulla mä jaksan. Mä tiedän, kuinka isä seuraa mun ja mun siskon perheen elämää taivaasta.
Nyt mulla on tilaisuus sanoa: Iskä, I love you. <3
